Kopparnäs Coast Trail 2021

Lähtöalue

Äskettäin leikatulla pellolla tuoksuu kaadettu heinä. Ystävällinen vapaaehtoinen ohjaa autoja pysäköintiin pellolle, johon on kisaa varten perustettu parkkipaikka. Aurinko paistaa lämpimästi harvojen pilvien välistä. Lämpö on hiljaksiin kohoamassa kohti hellelukemia.

Hyväntuulisen- ja kuntoisen oloisia ihmisiä nousee autoista ja suuntaa hiekkatielle, jota pitkin kävellään kisakeskukseen. Kopparnäs CoastTrail on polkujuoksu, jossa auto tulee jättää reilun parin kilometrin päähän. Lähemmäksi ei kisaajien autot mahdu.

Autosta reput matkaan, toisessa nestettä sekä itselle että kuljettajalle, toinen mukaanotettava juomareppu. Sen rakko on täytetty urheilujuomalla, jonka sekaan olen sujauttanut lisäsuolaa. Hiekkatielle suunnatessa mieleen tulee, että mihin sitä on taas lähtenyt. Edessä on 20 kilometrin matka kallioisia polkuja.

Olen paikalla Facebook-mainoksen johdosta. Näin mainoksen, jossa kehuttiin ”Suomen ehkä kauneinta polkujuoksua”. Olin kesälle etsinyt jotain numerolappujuoksua, jossa kokeilla kuntoa. Syksylle suunnitteilla pidempää matkaa, niin pitäisi päästä katsomaan miltä tuntuu. Oma pää kun toimii niin, että lappu rinnassa juokseminen on ihan eri juttu kuin omat lenkit.

Ensimmäisen lenkin polkua

Sinällään edessä olevan matkan ei pitäisi olla vaikea. Omat polkulenkit Sipoonkorvessa ovat olleet reilustikin tuon mittaisia. Ihan näin lämmintä ei ole toki ollut. Nytkään ei onneksi ole ihan niin kuumaa, kun jossain vaiheessa näytti. Päivän mittaan lämmön pitäisi nousta hellelukemiin. Läski hikoilee siinä kyllä.

Lähtöpaikalle valui tietä pitkin melko tasaisesti väkeä. Matkalla tuli vastaan myös reittimerkkejä ja kahdenkympin lenkin 18km piste näytti olevan tien varressa, kohdassa, jossa polku näytti erkanevan taas takaisin metsään. Ajattelin, että tuossa kohtaa tietää sitten olevansa kohta jo perillä. Toivottavasti voi lisätä kevyesti kaasua ja lasketella hyvävoimaisena maaliin ja pulahtaa sitten mereen.

Lähtöpaikka on pienellä hiekkarannalla. Ilmoittautuminen, wct:t ja pukeutumistilat ovat puiden katveessa. Edempänä avautuvat laakeat kalliot, jotka kuvissa tekivät minuun vaikutuksen. Ajattelin niiden olevan sekä maisemana hieno, että mukavaa juostavaa. Epäillen katsoin hiekkarannalla seisovaa lähtökylttiä tai pikemminkin pehmeää hiekkaa. Pätkä ei ole kuin parisataa metriä, mutta se näytti varsin epämiellyttävälle juostavalle.

Numerolappu narulta kyytiin, kartta ja rannehikinauha muistoksi infotiskiltä, vaatteet vaihtoon ja odottelemaan lähtöä. Asettauduin hiekkarannalle toiseen lähtöryhmään. Hain paikkani joukon perältä, vesirajasta tiiviiksi pakkautuneen hiekan luota. Juoksulista soimaan korviin ja liikkeelle.

Ensimmäinen puolitoista kilometriä meni joukon mukana, oma paikaa hakien. Juoksijoita oli sekä edessä että takana. En erityisemmin pidä siitä, että porukkaa on paljon ympärillä. Varsinkaan en pidä siitä, että heti takanani on juoksijoita. Aivan alkuun polku oli niin kapea, että ohituksia ei juuri tehty. Sitten vastaan tuli pätkä hiekkaautotietä, jossa alkoivat paikat kunkin oman vauhdin ja rytmin mukaan löytyä.

Sen jälkeen sujahdin vielä parissa ylämäessä muutamasta ohi. Sorruin taas siihen, että alussa mäet juoksemalla ylös, kun tuntui että jaloissa on vetoa riittävästi. Nekin energiat olisi voinut säästää. Ensimmäisen juottopaikan ohitin, kun näytti että saan sitten aika mukavan yksinäisen paikan juosta. Imaisin kuitenkin repusta pitkät hörpyt.

Ensimmäisen kuuden kilometrin jälkeen palattiin lähtöalueelle. Oli ollut mainiota reittiä, metsäistä polkua, hiekkatietä, merenrantaa ja kalliota. Pieniä nousuja ja melko juostavaa maastoa. Ajattelin että hyvä tulee. Vauhtikin oli sellainen, että loppuaika olisi ajatuksiani nopeampi.

Maalin ohituksessa hiekkaranta ärsytti ensimmäisen kerran. Pehmeä hiekka painui jalan alla, kaislan kuivuneet pätkät menivät nauhoituksen väliin. Polku kuitenkin leveni pian ulkoilureitiksi, joka oli varsin juostavaa. Sopivasti edellä meni porukka sellaista tahtia, että se hieman kiritti, mutta ei menty liian kovaa.

Kuva: Poppis Suomela. Komeat maisemat miellyttivät.

Jahka oli päästy pisteeseen, jossa lyhyempi reitti erkani omaansa ja pidempi poistui selvästi vähemmän käytetylle polulle alkoi pelin todellinen henki selvitä. Vastaan tuli aikaisempaa jyrkempää nousua. Minulle selvisi myös, että vaikka meren siloittamat rantakivikot ovat näyttäviä ja periaatteessa mukavia kävellä, ne eivät läheskään aina ole mukavia juosta. Kivi on kovaa. Reitti mutkitteli aina välillä aivan vesirajaan asti, kiertäen sitten taas jonkin nyppylän päälle.

Maisemat olivat komeita. Kirkkaan sininen taivas ja ne sileät kalliot. Huomasin jalkojen alkavan painaa ja kympin jälkeen ylämäet olivat pakkokävelyitä. Tajusin, että muuten ei maaliin ole asiaa. Tiedän, että harrastajan pitäisi näin tehdä aina, mutta oma pää väittää aina tappioksi, kun kävelee. Pian voimat ehtyivät kuitenkin sitä vauhtia, että mitään tappioita ei kerinnyt ajattelemaan.

Huomasin voimien olevan ehtymässä muutenkin ja varsinkin pohkeiden ilmoittelevan kiristymisestä. Onneksi mistään krampeista ei kuitenkaan ollut tietoa. Jossain 12 kilometrin kohdalla hämmennyin, iski hirveä nälän tunne. Moista ei ole missään juoksussa sattunut koskaan aiemmin. Neste ja energiageeli osittain tainnuttivat nälän, mutta tunne jäi kummittelemaan.

Viidentoista kilometrin kohdalla koin henkilökohtaisen omaisuustappion, kun oksa pääsi liikkumaan juuri vasemman korvan vierestä. Korvassa ollut nappikuuloke lensi kaaressa metrien päähän. Uhrasin ehkä viisi minuuttia sen etsimiseen, mutta hikisenä ja voipuneena ties mihin lentäneestä napista ei löytynyt jälkeäkään. Ei muuta kuin eteenpäin.

Olisi helppo sanoa, että toisen napin menetys oli syynä siihen, että loppu oli silkkaa taistelua. Totuus on kuitenkin se, että kunto, valmistautuminen ja olosuhteet eivät osuneet yksiin. Vauhti hidastui ja jalka painui. Jalat tuntuivat kiveltä ja liikkuivat yhtä helposti kuin sen kokoiset kivet nyt liikkuvat. Se helpotti, että tiesin pääseväni maaliin vaikka kävelemällä ellei mitään sattuisi. Aikaa kyllä olisi. Porukkaa sujahteli ohi. Ajatuksiin kaikkea mukavaa ja keskittyminen aina seuraavaan askeleeseen.

Loppupuolelle on mukavasti sijoitettu myös muutama isompi nousu ottamaan viimeiset mehut pois. Kisapaikalle saapuessani toivomani helppo loppurullaus 18 kilometrin merkiltä ei toteutunut, mutta siitä tiesin kuitenkin  puristavani kohti maalia. Viimeinen kilometri oli jo alamäkeen ja yritin lisätä vauhtia, mutta se ei juuri onnistunut. Loppusuoralla hiekkaranta tuntui pelkästään veetuilulta, mutta mielessäni kirmasin kohti maalia. Todellisuudessa kirmaaminen vaikutti varmaan vyörymiseltä.

Kopparnäs Coast Trail tuli kuitenkin suoritettua. Aikaa kului kaksi tuntia ja viisikymmentä minuuttia. Enemmän kuin ajattelin, mutta ajan takia minä en onneksi näitä juokse. Kello kertoi että energiaa paloi 3129 kilokalorin edestä. Nousua reitillä oli 235 metriä ja laskua saman verran, tuli tuohon siis korkeuseroakin.

Onneksi rouva oli mukana kuskina. Jahka olin virkistäytynyt meressä, vaihtanut vaatteet ja raahustanut parkkipaikalle, niin iskivät sellaiset sisäreisikrampit etten ole aiemmin kokenut. Hyvä että taju säilyi. Yllättävän rankkaa oli kokonaisuutena, vuoden treenit menneet kuitenkin hyvin. Elämys oli kuitenkin mitä hienoin ja saatan hyvin lähteä ensi vuonna uudestaan.